Johdanto
Kello puolipäivää ja Vuosaaren metro pullollaan omiin pieniin kupliinsa vetäytyneitä kulkijoita.

Suurinta osaa kanssamatkustajistani kiinnostaa tavanomaiseen tapaan lähinnä erinäisten älylaitteiden sinivalo taikka henkisen turvavälin etsiminen vaunun tummanpuhuvista ikkunoista.

Ahtaanpaikankammo käy harvoin yhtä ilmeiseksi, kuin julkisessa liikenteessä ruuhka-aikaan. Katsekontaktin pakoilu on selkeästi jokaisen matkaajan tärkein tehtävä.

Helsingin rautatieaseman kohdalla eteeni kipittää veljeksiltä vaikuttava kaksikko, joka tietämättään rikkoo sitä sosiaalista kaavaa, jonka metron muut asiakkaat tuntuvat tuntevan kuin omat taskunsa.

Silmät kujeilevassa hymyssä pari tuijottaa vuoroin minun mustan hupun alle piilottunutta hahmoa, vuoroin kuiskii vimmatusti ja vilkuilee miestä, jonka näiden isäksi oletan.

Ote
Metro lipuu Sörnäisiin. Keskellä kuoleman hiljaista vaunua valehtelen. En tiedä miksi enkä turhan tarkasti muista miten, mutta sen verran kuitenkin, että kasuaali kuulumisten vaihto lähtee peruuttamattomasti väärille raiteille.

Hätääntymistä siivittää nokkakolari, jossa toimintani törmää käsityksiini oikeasta ja väärästä ja aikaansaa yhden naisen henkilövahingon.

Koetin kai naamioida yhdenaikaisen väsymykseni sekä säikähdykseni alkuun valkoiselta valheelta tuntuneen lauseen alle, perustella häpeään pohjaavaa hiljaisuuttani yleisesti ymmärrettävällä syyllä:

“Huonoja uutisia kotoa”. Pian kuitenkin tajusin, etten voi heittää ilmoille tuollaista toteamusta ja odottaa, että sydämellinen kuulija sivuuttaa sen kuin päivälehtien keskinkertaiset uutisotsikot.

Alkoi vuoropuhelu, jossa unholaan painuivat kaikki tuntemani hyvän maun rajat, ja hyppäsin rooliin, jota sisimmässäni inhosin alkufanfaarista esiripun laskeutumiseen saaakka.

Yleisö seurasi silmä kovana, kuinka mestari yliajattelija Ella sooloili läpi elämänsä surkeimman farssin ja jäi jumiin itse kaivamaansa kuoppaan. Valehteli kerran, toisen ja kolmannenkin, koska ei enää muuta tuntunut osaavan.

Käsikirjoitus kusi pahemmin kuin Suomen liittyminen Pohjois-Atlantin puolustusliittoon, ja itseinho ylitti vastenmielisyydessään itänaapuriimme kohdistamani vihan. Kaikin tavoin kiusallinen show.

Kalasataman liepeillä lämmin tsemppihali ja krokotiilin kyyneliin vetistyneet silmät. “Kaikki järjestyy kyllä”.

Kun metron ovet lyövät laiturilla kiinni, jään yksin valheeni kanssa taas näyttöjään tuijottavien ihmisten seuraan ja päätän, ettei valehtelu seuraa minua enää tätä pysäkkiä pidemmälle.

Sisäisesti raivoan ja kovaan ääneen komennan, että kaikki vähäinenkin vääristely, valehtelu ja liioittelu on kitkettävä minusta pois! Pöty rikkoo väkivalloin jäästä vapautuvan, levollisen maiseman ja tekee minusta hirviön.

Tajuavatkohan nuo toljottavat lapset edes, mikä monsteri heidän edessään seisoo? Jos se olisi osannut vetää hätäjarrun pohjaan piirun verran aiemmin, olisi jäljelle jäänyt kenties muutakin kuin vain paha mieli.