Johdanto
Vierailimme luokkamme kanssa 15. joulukuuta Kiasmassa katsomassa kahta hyvin erilaista näyttelyä. Ensimmäiseksi tutustuimme Meeri Koutaniemen ja Arman Alizadin näyttelyyn nimeltä Pahan jälkeen.

Se kertoo selviytymisestä, ja nostaa esiin tarinoita ihmisistä, jotka ovat kokeneet kovia, mutta eivät suostuneet alistumaan uhrin rooliin.

Sen sijaan kuvatut henkilöt ovat taistelleet, ja toimivat nykyään aktiivisesti omissa yhteisöissään. Toinen näyttely on Mona Hatoumin teoksista koottu kokonaisuus, joka käsittelee konfliktien ja ristiriitojen leimaamaa maailmaa.

Näyttely koostuu performansseista, videoista, veistoksista, installaatioista, valokuvista ja paperipohjaisista teoksista.

Niissä viestiä välitetään mielestäni monimutkaisemmalla tavalla kuin tavallisessa valokuvanäyttelyssä, joten ajanpuutteen ja väsymyksen vuoksi en pureutunut tähän näyttelyyn samalla efortilla kuin edelliseen.

Keskityn näin ollen myös tekstissäni Meeri Koutaniemen kuviin ja Pahan jälkeen -näyttelyyn. Meeri Koutaniemen on suomalainen valokuvaaja, joka on saanut tunnustusta kansainvälisissäkin kilpailuissa.

Ote
Jos jokin on kunniaväkivaltaa niin happoiskut. Happoisku on alistava, ruma ja suunnattoman väkivaltainen tapa osoittaa kuka määrää ja ketä.

Se on loistava esimerkki sukupuolten välisestä epätasa-arvosta, miessovinismista, ja siitä ettei maailmamme ole vielä lähelläkään valmista.

Happoiskua perustellaan miehen kunnian loukkauksella tai miehen arvoilla, mutta ne eivät oikeuta ihmisoikeusloukkaukseen tai -rikokseen.

Kenenkään kunnia ei mielestäni saa mennä toisen ihmisarvon edelle. Iskun tarkoituksena on käytännössä tuhota toisen tulevaisuus ja sitä kautta elämä.

Sillä halutaan satuttaa, häpäistä ja loukata, koska ristiriitatilanteessa ei tanssittu tekijän pillin mukaan. Mielestäni tämä on lapsellista ja kuvottavaa.

Elämässä asiat eivät koskaan mene täysin niin kuin itse toivoisi, mutta vastoinkäymiset pitää osata kohdata kypsästi ja ajatuksella.

On hyväksyttävä se fakta, että tällä kertaa minä hävisin ja nostettava katse kohti parempaa huomista. Eikä häviäminenkään ole välttämätöntä jos pystytään tekemään kompromisseja, ja tulemaa vastaan puolimatkaan.

Jos ihminen ei koskaan koe epäonnistumisia tai muita vastoinkäymisiä varttuessaan, ja käsittele niitä kunnolla, saattaa hän suuttuessaan ajautua tekemään jotain radikaalia, kuten esimerkiksi happoiskun.

Happoisku kertookin tekijänsä epäkypsyydestä, julmuudesta ja kenties myös kouluttamattomuudesta ja tietämättömyydestä.

Iskuja tekevät miehet ovat mitä todenäkiöisimmin kasvaneet ympäristössä, jossa naisen tehtävä on palvella ja kunnioitaa miestä.

He ovat tottuneet konservatiiviseen ajattelutapaan siitä kenellä on käskyvalta, ja heidän tärkeysjärjestyksensä ja prioriteettinsa ovat kasvanet kieroon.

He eivät hyväksy ja ymmärrä sitä, että nainen saa päättää omasta elämästään ja tehdä sellaisia valintoja kuin itse haluaa. Uskon, että epätietoisuus ja keskeneräisyys ovat syitä happoiskujen kaltaisille toimille.

Maailma on monin tavoin vasta matkalla kohti tasa-arvoa, oikeutta ja hyvyyttä. Mielestäni Meeri Koutaniemi on taidokkaasti vanginnut valokuviin hetken, jossa kuvatut selviytyjänaiset ovat kuin käännekohdan ruumiillistumia.

Heidän arpensa muistuttavat tapahtuneista kauheuksista, läsnäolonsa siitä että vääryyttä on vieläkin olemassa, ja toivorikkaat katseensa siitä, että huominen voi olla parempi.

He ovat todiste siitä, että elämä jatkuu kamalienkin asioiden jälkeen. He tuovat toivoa siitä, että levittämällä tietoa ja kouluttautumalla yhä useampi säästyy happoiskun kaltaisilta vääryyksiltä.

Ja lisäksi he luovat uskon kipinän siitä, että vielä jonain päivänä nainen ja mies kulkevat maailmassa rinta-rinnan ilman keskinäistä epätasa-arvoa ja kilpailua.