Johdanto
Tove Janssonin luku ”Kummitusmetsä” romaanissa ”Kesäkirja” (1972) kertoo pelottavasta kummitusmetsästä. Luvussa pelkoa luodaan monin eri tavoin esimerkiksi rakenteen, sisällön ja kielen avulla.

Tekstin sisällössä pelkoa luodaan kuoleman avulla, mikä rinnastetaan kasveihin: ”- -kuolleet puut joko tukivat tai murskasivat niitä joilla vielä oli latvassa vihreää, ja ne kaikki yhdessä olivat kuin takkuinen massa itsepäistä alistumusta.”

Kasvien vihreys kuvaa elämää, joka riistetään kuolleiden puiden toimesta. Tämä luo pelkoa, koska kasvit kuolevat, eivätkä todellisuudessa liiku kuolemansa jälkeen. Kuolema koetaan yleensä epämiellyttävänä ja ahdistavana tapahtumana.

Ote
Yllättävät tapahtumat ja puueläimet luovat karmivuutta romaaniin. Esimerkiksi teoksessa Sophia alkaa yllättäen kirkumaan pääkallon nähtyään.

Puueläimet ovat isoäidin tekemiä, joiden muotoa tai ulkonäköä ei tiedetä. Tämä lisää tekstiin mystisyyttä, joka luo osittain pelkoa sisältöön.

Eläimet roikkuvat oksilla tai nukkuvat maahan käpertyneenä. Puueläimet elollistetaan, vaikka ne eivät oikeasti elä todellisuudessa. Lisäksi isoäiti kulkee pimeässä metsässä yksin, mikä luo pelkoa tekstiin.

Yksinäisyys ja pimeässä käveleminen ovat tyypillisiä kauhugenrelle, koska ne aikaansaavat pelkoa. Ne koetaan myös arkielämässä pelottavana kombinaationa.

Lisäksi alussa kummitusmetsää kuvaillaan, että se on kallion takana meren puolella saarta, mikä kuvaa metsän syrjäistä sijaintia. Syrjäisyys luo pelkoa, koska syrjässä sijaitseva paikka mielletään ennalta-arvaamattomaksi ja kamalaksi.