Johdanto
Eri lajeilla on eri tapoja kasvattaa jälkeläisensä. Huolehtimistapojensa perusteella laji jaetaan kahteen ryhmään: R-strategistit, jotka synnyttävät paljon mutta eivät huolehdi lapsistaan, ja K- strategistit, jotka tuottavat vähän jälkeläisiä, mutta huolehtivat niistä pitkään.

Ihminen kuuluu K- strategisteihin. Tämä kasvatusstrategia on ollut ihmisen evoluution kannalta keskeistä, sillä sen kautta ihmiset ovat selviytyneet tähän päivään saakka.

Psykologia on hyvin nuori tieteen ala, joka rupesi kehittymään 1800-luvun loppupäässä. Yksi psykologian juurista on kehityspsykologia, joka tutkii ihmisten kehitystä syntymästä kuolemaan saakka.

Yksi asia, mitä kehityspsykologiassa tutkitaan, on kasvatuksen vaikutus lapsen kehitykseen. Uusien tutkimusten tuloksien vaikutuksesta ihannekasvatustapa muuttuu jatkuvasti, ja tulee muuttumaan tästäkin hetkestä vielä paljon.

Esimerkiksi se miten lapsia kasvatettiin 40-luvulla, kauhistutti 70-luvun ihmisiä. Samalla tavalla 2000-lukulaisia tyrmäävät kasvatusvinkit, joita 40- ja 70-luvulla annettiin.

Esimerkiksi Paavo Heiniön ja Arthur Wielandin kirjoittamat teoriat ja vinkit lasten kasvatuksesta ovat ihan kauheaa luettavaa nykyihmisille.

Ote
Heiniö myös käsittelee Lastenhoito-teoksessaan sitä, miten vanhemman kuuluisi kommunikoida lapsen kanssa, ja kuinka pitkät kommunikointiajat ovat lapselle mieluisia ja tarpeellisia.

Hän väittää, että lapset eivät kaipaa ensimmäisten kuuden viikon aikana enempää seuraa kuin mitä niiden hoitaminen vaatii, ja tämän ajan jälkeen vain 5 minuutin seurustelua hoitojen yhteydessä.

Nykyajan tiedot lapsesta kuitenkin kertovat, että lapsi kehittyy ja muovautuu perimän lisäksi myös ympäristön vaikutuksesta.

Minäkokemus, eli tunne siitä, että on erillinen yksilö, kehittyy ensimmäisen elinvuoden aikana vuorovaikutusten vaikutuksesta.

Lapsen ensimmäinen sosiaalinen hymy, eli hymy, joka ei perustu refleksiin, on lapsen varhaisia tapoja kommunikoida ympäristönsä kanssa, ja lapsi tuntee itsensä vuorovaikutuksen osapuoleksi.

Psykoanalyytikko Daniel Stern puhuikin ydinminuuden kehityksestä vuorovaikutukselliseen minään. Tässä lapsi siirtyy pelkästä hyvin alkeellisesta tiedosta itsestään yksilönä vuorovaikuttelevaksi yksilöksi.

Jos lapsella ei ole ollut vuorovaikutusta ympäristönsä kanssa, minäkokemuksen kehittämisen kanssa voi olla ongelmia.

Heiniön mukaan äiti voi ruveta keskustelemaan pidempään vasta kun lapsi alkaa jokeltelemaan puolen vuoden iässä.

Aikarajoitteeksi hän pistää kuitenkin 10 minuuttia. Kun vauva syntyy, hänellä on jo valmius oppimaan kieltä. Lapsi ei voi kuitenkaan oppia puhumaan itsestään vaan tarvitsee altistusta puheelle.

Puheen oppimiselle on kuitenkin oma herkkyyskautensa. Herkkyyskaudet ovat aikoja, jolloin tiettyä kognitiivista taitoa pitää kehittää.

Jos taito ei kehity ennen herkkyyskauden loppumista, lapsi ei välttämättä tule ikinä oppimaan sitä. Tämän takia vanhempien kuuluisi keskustella lapsensa kanssa mahdollisimman paljon, jotta lapsen puhe kehittyisi.

Mitä enemmän hoitaja puhuu ja lukee lapsensa kanssa, sitä nopeammin lapsi rupeaa puhumaan. Heiniö myös väittää, että ’’äiti ei saa näyttäytyä lapselle, jos tämä huutaa aiheettomasti, mutta sen sijaan mennä lapsen luo silloin, kun hän jokeltelee’’.