Ongelman muotoilu
Miten suomalainen suosikkietsivä suhteutuu kansainväliseen kontekstiin?

Johdanto
“Jokainen kansa tarvitsee oman suosikkisalapoliisinsa.”
Näin luki omistamassani dvd-versioinnissa yhdestä suomalaisen elokuvan merkkipaalusta

Matti Kassilan vuonna 1960 ohjaama etsivätarina Komisario Palmun Erehdys. Elokuvan Palmu, Joel Rinteen tulkitsema terävä ja piikikäs kuusikymppinen viiksivallu on ikoninen hahmo Suomi-elokuvan historiassa.

Ote
Poirotin ja Holmesin rikosromaanit ovat enemmänkin kyseisten salapoliisien älyn ylistystä kuin mysteerin ihmettelyä.

Rikollisilla tai muilla mysteerielementeillä ei itsessään ole väliä. Sillä on, miten nerokkaasti tarinan sankarit sen selvittävät.

Waltari sen sijaan, on lähtenyt tarinankerronnan suhteen toiseen suuntaan.

Palmu ei itsessään ole ikinä tarinan keskiössä, tapahtunut rikos sen sijaan on.

Palmu on tärkeä palanen kirjoissa siksi, että tarinaan tarvitaan joku, jonka kautta sitä käydä läpi. Loppuratkaisut eivät olekaan Palmun älyn ylistystä.

Pikemminkin klassista “whodunit?”-tyylistä rikoskirjallisuutta. Käyttäytymismalliltaan taas Komisario muistuttaakin hyvin paljon länsieurooppalaisia kollegoitaan.

Kukin heistä kolmesta on looginen, älykäs, ammattitaitoinen ja käyttäytymisellään usein muita raivonpartaalle ajava. Niin kuin etsivät nyt yleensä tuppaavat olemaan. Ei siis järin omaperäistä.